Mieletöntä.

Oon sekaisin. Seonnut. Puhun kummallisia ja en ymmärrä itteeni ja teen kaikkea niin miten en ennen olis koskaan tehny ja jätän tekemättä mitä haluan tehä, plus oon muutenkin niin sellainen kun en ole. Enkä ota selkoa ees itestä ja siitä mitä haluan ja meinaan tehä, eikä nekää tarkoita mitään. Esimerkkinä tää kevät, kun mulla ei oo mitään tekemistä. Voisin hakea töitä, olis kiva tehä töitä, mutta en saa haettua enkä jaksa hakia, eikä mua ehkä sittenkää kiinnosta enkä oikeeastaan halua.

Toinen asia on tää mun perinteinen ihmissuhdekaaosihanuus, josta tykkään ja en tykkää. Tai siis tykkään siitä, että tunnen paljon ihmisiä ja mulla on maailman ihanimpia ystäviä ja kavereita ja kaikkea, rakastan monia ystäviä ja tarvin heitä ja tykkään olla heidän kanssa ja viettää aikaa ja puhua ja tehdä kaikkea. Mutta oon kuitenki sen parikymmentä senttiä (jota ei oikeesti näe, koska oon muuten käytännössä paljon iholla, lue: tykkään halata ja pittää käestä) joka erottaa mut melkein aina kaikista, paitsi välillä vähäksi aikaa, koska pelkään olla liian lähellä ja pelkään sitä että mulla olis vastuuta esimerkiksi olla se paras ystävä.

Vaikka mulla ei nyt oo mitenkää syvällisempää tekemistä elämälle, niin mulla on silti ihan mukavaa. Vaikka mää vaan nukun tosi paljon ja oon paljon tekemättä mitää, niin se on ihan hyvä. Mää en nimittäin oo koskaan ollu mikään turhan onnellinen talvella, varsinkaan tähän pimeään ja kylmään aikaan, niin on ihan hyvä että saa vaan olla eikä oo sitä helvetillistä stressiä mitä on viime vuosina ollu. Parasta on ku tädit ja vaimojen mummot yms tulee kyseleen "mitä sinä opiskelet? ai, no mitä sinä meinaat sitten tehdä?" ja voi vastata, että "no, en kyllä oikeastaan tiiä mitä haluan ja mikä kiinnostaa, tosiaan vietän tässä välivuotta enkä jaksa ja viiti mennä töihin, kuhan nostan työttömyyspäivärahaa ja juopottelen jos huvittaa".

Oikeasti leikin pari tuntia sittenki tasapainoista ihmistä. Yritin mennä nukkumaan ennen yhtätoista, luin muka jotain kehittävää kirjallisuutta ja makasin sitten puolitoista tuntia pimeässä tuijottaen kattoa ja miettien vappua ja kesää ja sitä että voiko joku kiivetä parvekkeelle ja tappaa mut. Kun olin tullu siihen tulokseen että voi ja ei voi ja en sittenkää vielä saanu nukuttua, menin keittiöön ja avasin Veeran koneen ja päätin tulla kattoon onko täällä samanhenkistä porukkaa.

Enkä mä oikeesti vihaa ihmisiä, niinku joku vois epäsuorasti päätellä tuosta viime vuoden viimeisestä tekstistä. Mulla vaan oli sellanen päivä. Joskus kun ei itekkään tajua mitään niin tajuaa vielä vähemmän kaikkea mitä muut tekee. Kyllä määki oon raivostunu viime viikolla siitä jos joku on jättäny kaapin ovet auki ja ei oo tajunnu että mää puhumatta haluan telkkarin auki tai Siwassa ei ollu just sellasta pakastepitsaa mitä mää oisin halunnu syyä. Oon välillä aivan hirvittävän kamala, mutta se on kuulemma ihan normaalia kaikilla.

Sitä mää oon kans miettiny, että oon jotenki kateellinen että tietynikäisillä ihmisillä on kohta penkkarit ja abiristeilyt ja joillai wanhat ja sitte lakkiaiset ja kaikkea. Mää niin tykkäsin niistä, ja nyt oon ihan ulkona. Tekis mieli käydä lukio uudestaan. Sitten mulla on stressiä siitä että miten ehin käydä kaikkien juhlissa. Sitten tulee mieleen että on mullaki stressaamisen aiheet, ei häiritte esimerkiks työttömyys ja opiskelupaikattomuus tai se että pitäs syksyksi muuttaa toiselle puolelle Suomea ja mikää, minkä vois ehkä kuvitella ennemmin stressaavan ku tuollasten.

Mutta lälläslää, tää elämä vielä jatkuu, ehin ajatella sekavia huomennaki.