Kerranki olis kunnolla tekemättömiä asioita. Tämä tuntuu paremmalta kun se sisällötön elämä, jossa tehdään aina kaikki fiiliksen pohjalta, mutta jossa ei ole velvotteita. Vaikka nyt niitä on, elän yhä sillä samalla tavalla, missä päätän itse mitä haluan ja teen mitä kiinnostaa. Hoidan kunnolla asiat jotka on mun vastuulla ja vaikuttaa myös muihin, teen itseeni vaikuttavat asiat niin hyvin kun jaksan ja olen motivoitunut, mutta juhlin sillon kun mua huvittaa. Tai makaan automatolla tai parvekkeella jos en jaksa nousta ylös ja sammutan puhelimen jos en jaksa kuunnella ketään.
Nyt alkaa jo oikeasti tuntua kesältä, koska ulkona voi olla päivällä ilman takkia palelematta. Aurinkokin on paistanut taas jo monta päivää. Olen jopa saanut aikaiseksi kaivaa suunnistuskengät esiin ja käynyt kartan kanssa metässä, missä ei ollu niin paljon lunta. Jotenki oon silti hukannu motivaation vähän kaikkeen, nyt tekis mieli vaan olla ja välillä ei sitäkään.
Mulla on ikävä ihmisiä.
tiistai 20. huhtikuuta 2010
tiistai 6. huhtikuuta 2010
Kysymyksiä.
Miltä tuntuu sitten kun opiskelut on opiskeltu, huippukunto ylitetty, itsenäistytty ja hyväksytty se maailman ihanin mies? Vieläkö sitten jaksaa opetella uusia sanoja, käydä huvikseen lenkillä, miettiä itseä ja muita sekä yrittää pitää suhteita yllä? Vai keksiikö sitten lisää tavoitteita? Haluanhan minä vielä joskus kiivetä korkeammalle vuorelle, juosta pikkuisen nopeammin, suunnistaa vähän paremmin ja olla vähän parempi ystävä? Oliko se siinä?
Missä vaiheessa huomaa että täytyy päästää irti? Jos on aina ollut ystävä, vaikka se olisi ollut yksipuolista? Jos vihdoin hyväksyy ettei voi koskaan oppia yhtä hyväksi kun muut? Jos tajuaa että haluaa eri asioita kun se oman elämän prinsessa? Millon pitää reagoida kun huomaa että omat tavoitteet ei mene yksiin oikeiden halujen kanssa?
Miksi itkettää vaikka kaikki on ihan hyvin?
Kuinka paljon voi antaa anteeksi?
En aina jaksa ymmärtää miten paljon välitän ihmisistä, joita en välttämättä edes tunne. Kuinka luen blogeja mielenkiinnolla ja ajatuksella, itken kun luen kuolinilmoituksia, en saa unta kun kuulen 15-vuotiaan tappaneen itsensä, näen unia henkilöistä joita en tunne mutta joista olen kuullut, hymyilen niille jotka ovat yksin ja halaan niitä jotka itkevät. Entä sitten kun oma ystävä on surullinen? Poissaoleva? Hajoamassa palasiksi? Olen siinä mukana.
Miksi välillä tuntuu että eläisi useaa elämää?
Missä vaiheessa huomaa että täytyy päästää irti? Jos on aina ollut ystävä, vaikka se olisi ollut yksipuolista? Jos vihdoin hyväksyy ettei voi koskaan oppia yhtä hyväksi kun muut? Jos tajuaa että haluaa eri asioita kun se oman elämän prinsessa? Millon pitää reagoida kun huomaa että omat tavoitteet ei mene yksiin oikeiden halujen kanssa?
Miksi itkettää vaikka kaikki on ihan hyvin?
Kuinka paljon voi antaa anteeksi?
En aina jaksa ymmärtää miten paljon välitän ihmisistä, joita en välttämättä edes tunne. Kuinka luen blogeja mielenkiinnolla ja ajatuksella, itken kun luen kuolinilmoituksia, en saa unta kun kuulen 15-vuotiaan tappaneen itsensä, näen unia henkilöistä joita en tunne mutta joista olen kuullut, hymyilen niille jotka ovat yksin ja halaan niitä jotka itkevät. Entä sitten kun oma ystävä on surullinen? Poissaoleva? Hajoamassa palasiksi? Olen siinä mukana.
Miksi välillä tuntuu että eläisi useaa elämää?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
